Audiokolumni on kuultu radio 360 journalismia mediakriittisessä lähetyksessä 14.2.2025
Tuottaako ihminen, politiikka tai esimerkiksi liike-elämä vastakkainasettelua. Varmasti tuottaa. Mutta pitääkö kaiken sen ohella myös median ruokkia liekkejä?
Tasavallan presidentti Alexander Stubb sanoi keskustelutilaisuudessa tammikuussa näin:
”Suurin ongelma yhteiskunnassa tällä hetkellä on vastakkainasettelu” Hänen mukaansa ongelma ei ole yksin Suomen.
Tunnettuja, elämää suurempia jakolinjoja löytyy useita, jokainen varmasti osaa heti nimetä muutamia. Kaupungit vastaan maaseutu. Liberaalit vastaan konservatiivit. Etelä vastaan pohjoinen. Miehet vastaan naiset. Vasemmisto vastaan oikeisto.
Joten kun media toisintaa vastakkainasettelua jutuissaan, heijasteleeko se silloin maailmaa, sellaisena kun se on – vai ruokkiiko se vastakkainasettelua lisää.
Tämän kevään suuri vastakkainasettelu, eli kunta- ja aluevaalit ovat tulossa. Median kannalta vaalit ovat kiinnostava ja haastava spektaakkeli. Kuntavaalit ovat monelle paikallismedialle tilaisuus kirjoittaa paikallisista aiheista ja ehdokkaista, saman aikaan, kun valtakunnallinen media on pulassa löytää mielenkiintoisia paikallisia keskustelunaiheita.
Vaikka vaalikoneet eivät ole vielä avoinna yleisöille, olemme voineet sosiaalisen median palveluista lukea ehdokkaiden avointa pettymystä vaalikoneiden kysymyksiin.
Iltalehden tämän kevään vaalikoneessa ehdokkailta kysytään kantaa muun muassa väittämään: ”Mitään ei saa enää sanoa”.
Sananvapaus on kiistatta vapaan yhteiskunnan tärkeitä tukipilareita, mutta siitä ei päätetä kunnanvaltuusoissa.
MTV uutisten vaalikoneessa halutaan tietää: pitäisikö kunnan velvoitteesta rakentaa sähköautojen latauspisteitä luopua?
Aika tekninen yksityiskohta, josta niin ikään ei säädetä kunnissa. Velvoittava laki on annettu eduskunnasta.
Ilta-Sanomat puolestaan kysyy ehdokkailta: Kuuluuko afrikan tähti -peli päiväkoteihin ja esikouluihin.
On helppo tuohtua tämän kaltaisista kysymyksistä vaalikoneessa. Lautapelien kieltämisellä aletaan olla jo niin lähellä kirjarovioita, että jokaisen aikuisen huoneessa pitäisi ymmärtää jo painaa jarrua.
Se, että kysytään asioista, joista kunnissa ei voida päättää, voidaan osittain verhoilla arvokysymyksiksi. Halutaan kertoa jotain ehdokkaista, joka ei aukea pelkästään asiakysymyksillä. Se onkin hyvä tavoite.
Kuitenkin: Valtuutettujen, tai edes ehdokkaiden ajan tuhlaaminen pohtimaan yksittäistä lautapeliä on yksiselitteisesti typerää. Eikä tälle ole helppoa löytää muuta motiivia kuin: Vastakkainasettelu.
Jos media tällä tavoin siirtyy linjan toiselle puolelle raportoimasta asioista, kaatamaan itse bensaa liekkeihin, ollaan vähintään tummanharmaalla alueella.
Ei ole mikään ihme, että olemme saaneet lukea ehdokkaiden pettyneitä kommentteja tälläkin kertaa sosiaalisen median palveluista. Media pystyisi minusta parempaankin. Ja pystyykin. Jokaisessa myös edellä mainitussa vaalikoneessa on useita kysymyksiä, jotka liittyvät asiaan, arvoihin ja tehtäviin joihin ehdokkaita ollaan valitsemassa. Kokenut toimittaja tai poliitikko voi kuitenkin jo etukäteen haistaa, mistä kysymyksistä on tarkoitus tehdä näyttäviä otsikoita, kun vaalikone aukeaa yleisölle.
Kunnissa pystytään yhteistyöhön eri tavalla kuin eduskunnassa, tai valtakunnallisessa mediassa annetaan ymmärtää. Äänensävyt ovat tiukkoja varsinkin talouskeskusteluissa, mutta esimerkiksi lautakunnissa tehdään usein miten todella hyvää yhteistyötä. Siksi onkin niin kirpaisevaa nähdä, kuinka politiikan ja vaalien uutisointi niin usein perustuu vahvoille vastakkainasetteluille.
Eikö median tehtävänä olisi tukea äänestäjää ja varmistaa, että hänellä on tarpeellinen tieto äänestyspäätöksensä tueksi? Tällaista ylevää tavoitetta on vaikea aina havaita, kun keskustelun keskiössä ovatkin lautapelit, tai se saako poikia kutsua pojiksi.
Kuten tasavallan presidentti Alexander Stubb totesi tammikuussa: ”Informaatio on helppoa, mutta fakta on raskasta. Se on perinteisen median rooli, tuoda esiin faktoja.”